Suomen muinaisuskossa kaikilla ja kaikella oli sielu. Suomenuskon jumalolentoja voi verrata niin Kreikan mytologiaan kuin skandinaaviseen tarustoon. Modernissa kulttuurissa eksoottisia mytologioita pidetään erittäin mediaseksikkäinä, minkä huomaa esimerkiksi fantasiaa ja historiaa sekoittavan Vikings-televisiosarjan saamasta kansainvälisestä suosiosta. Myös Suomella on oma erikoinen mytologiansa. Muinaisuskomme elää edelleen, vaikkemme sitä heti tajuaisi.

Monet suomen kielen sanat ovat peruja ajalta, jolloin uskoimme Ukkoon, painajaisiin ja menninkäisiin. Vietämme yhä vuosittain juhlia, jotka ovat ajalta ennen kristinuskoa; pääsiäinen, juhannus, kekri ja joulu. Kekri on ollut vuoden suurin juhla, jolloin juhlittiin satokauden ja samalla koko vuoden päätöstä ja uuden alkua saunomalla sekä syömällä ja juomalla hyvin.

“Kalevalaisessa runomitassa olevat myytit ja tarinat siirtyivät polvelta toiselle lauletussa muodossa, ja siksi laulanta onkin suuressa osassa uskoa.”

Miksi sitten historian tai uskonnon yhteydessä ei ole enemmän puhuttu suomenuskosta ja sen historiikista? Yhtenä syynä on se, että suomalaista mytologiaa ei ole kauan ollut olemassa kirjallisessa muodossa. Mikael Agricola loi suomen kielelle kirjakielen vasta 1500-luvulla, johon asti kaikki opit olivat kulkeneet suullisena perimätietona polvelta toiselle, muuttuen ajan ja paikan mukaan.

Pohjantähden alla

Muinaisuskomme maailmankäsitys eroaa nykyisestä tieteeseen pohjaavasta käsityksestämme huomattavasti. Maailman synnystä on olemassa muutamia erilaisia myyttejä, mutta yleisin niistä on Kalevalastakin löytyvä sotkan muna -myytti, jossa maailma syntyy alkumereen särkyneiden munien sirpaleista, kun ne tippuvat joko meressä kelluneen Väinämöisen tai Ilmattaren polvelta. Maailma oli litteä. Sitä ympäröi kuvun muotoinen taivaankansi, jossa taivaankappaleet olivat kiinni. Keskellä maailmaa sijaitsi Pohjantähteen ankkuroitunut maailmanpylväs, joka kannatteli koko taivaankantta.

Tämä maailma jakaantui yliseen, keskiseen ja aliseen, josta keskinen oli ihmisten asuttama maailma. Ylisessä asuivat jumalhahmot ja muut yliluonnolliset olennot, kun taas alisessa sijaitsi Tuonela, kuolleiden valtakunta, jota johti Tuoni vaimonsa Tuonettaren kanssa.

Muinaisuskomme harjoittaminen perustui uhraamiseen ja loitsimiseen. Jumalat olivat ihmisten kaltaisia oikkuineen, joten niitä piti välillä lepytellä tai lahjoa, jottei mitään pahaa tapahtuisi. Uhraamiseen tarkoitettuja paikkoja on löytynyt paljon eri puolilta Suomea ja niitä ovat erilaiset lähteet, uhri- ja kuppikivet sekä puut.

Pääosassa kalevalaisessa runomitassa olevat myytit ja tarinat siirtyivät polvelta toiselle lauletussa muodossa, ja siksi laulanta onkin suuressa osassa itse uskoa. Sanat olivat suuri mahti ja siksi niitä käytettiinkin loitsimaan pahaa pois sekä pyytämään jumalten ja haltioiden suosiota. Syntysanat olivat kaikkein voimakkaimpia loitsuja ja esimerkiksi tulen syntysanoja käytettiin palovammojen parantamiseen.

Muinaisuskomme harjoittaminen perustui uhraamiseen ja loitsimiseen. Jumalat olivat ihmisten kaltaisia oikkuineen, joten niitä piti välillä lepytellä tai lahjoa, jottei mitään pahaa tapahtuisi. Uhraamiseen tarkoitettuja paikkoja on löytynyt paljon eri puolilta Suomea ja niitä ovat erilaiset lähteet, uhri- ja kuppikivet sekä puut.

Pääosassa kalevalaisessa runomitassa olevat myytit ja tarinat siirtyivät polvelta toiselle lauletussa muodossa, ja siksi laulanta onkin suuressa osassa itse uskoa. Sanat olivat suuri mahti ja siksi niitä käytettiinkin loitsimaan pahaa pois sekä pyytämään jumalten ja haltioiden suosiota. Syntysanat olivat kaikkein voimakkaimpia loitsuja ja esimerkiksi tulen syntysanoja käytettiin palovammojen parantamiseen.

Mukautuva usko

Ruoanpyynti oli tärkeintä selviytymisen kannalta, kun olimme vielä metsästäjä-keräilijöitä, ja usko keskittyikin metsän eläimiin, jumaliin ja haltioihin. Jokaisella eläimellä oli emuu, kantaemä, jolta pyydettiin saaliiksi kyseistä eläintä, tai jota lepyteltiin, jotta tietyt petoeläimet eivät aiheuttaisi haittaa. Metsän pääjumalana toimi Tapiolassa asuva Tapio vaimoineen ja tyttärineen, joilta haluttiin metsästysonnea. Kalaa taas rukoiltiin meren pohjassa pienessä mökissä elävältä Ahdilta, merien, järvien ja muiden vesien jumalalta, ja tyyniä vesiä hänen vaimoltaan Vellamolta. Saadusta saaliista uhrattiin aina osa jumalille, jotta hyvä saalisonni jatkuisi.

Kaskeaminen mahdollisti maanviljelyn, mikä tarkoitti, ettei ruoansaanti ollut enää kiinni saalistetuista eläimistä, vaan viljellyn maan laadusta ja säästä. Perheen tärkeys kasvoi, kun peltotöitä tehtiin koko perheen voimin. Jokaisesta kylästä löytyi tietäjä, jolta kysyttiin neuvoa ongelmatilanteissa.

Maanviljelyn myötä syntyi jo mainittu kekri sekä vakkajuhlat. Yleensä vakkajuhlat järjestettiin ylijumala Ukon, ilman ja ukkosen jumalan, kunniaksi. Kevääseen sijoittuvassa juhlassa uhrattiin ja juotiin erityinen Ukon malja, jolla pyydettiin suotuisia ilmoja sadon kasvulle. Ukko on suomalainen vastine skandinaavisen mytologian Thor-jumalalle ja selkeä merkki siitä, että lähellä toisiaan sijaitsevat uskonnot omaksuvat uskomuksia toisiltaan.

Kristinuskon saavuttua maamme kamaralle noin 1000-luvulla kaikki pakanalliset tavat ja uskomukset yritettiin sitkeästi kitkeä. Kristilliset pyhät asetettiin omien pakanallisten juhliemme päälle, minkä ajateltiin poistavan vanhat perinteet ja uskomukset. Kristinusko ei kuitenkaan onnistunut tässä, vaan eli luonnonuskomme kanssa, joka imi vaikutteita uudesta uskosta. Tarinoihin ilmestyivät Kiesus ja Neity Maria Emoinen. Väinämöisen kanssa tähän asti retkeillyt voimakas seppä Ilmarinen vaihtui Mariaan. Lähes tuhatvuotisen taipaleensa jälkeenkään kristinusko ei ollut onnistunut karkottamaan alkuperäistä uskoa, sillä vielä 1900-luvun alussa Suomen syrjäisemmiltä seuduilta löytyi tietäjiä ja parantajia sekä käytössä olleita uhripaikkoja.

Metsän kuningas

Karhu on ihmisten esi-isä luonnonuskomme mukaan. Kalevalasta löytyvässä karhun luomismyytissä karhu lasketaan Otavan olalta kultaisessa korissa hopeaisilla köysillä maan päälle. Kun karhuja saalistettiin, järjestettiin kaadon jälkeen karhunpeijaiset eli suuret pidot saaliiksi saadun karhun kunniaksi. Peijaisten lopuksi karhun kallo vietiin kallohonkaan osoittamaan itään päin, jolloin karhun sielu pääsee uskomuksesta riippuen palaamaan taivaalle, mistä on tullutkin, tai syntymään uudelleen uudeksi karhuksi.

Luonto kutsuu

Sanotaan, että metsässä suomalaisen sielu lepää. Nykypäivän moderni elämä on alati nopeatempoisempaa kiireen ja teknologian täyttämää suoriutumista. Tämän seurauksena ihmisten mielenkiinto luontoa ja yksinkertaisempaa elämäntapaa kohtaan on herännyt, ja sen myötä myös uuspakanuus on alkanut nostamaan päätään. Kalevalan lopussa suuttunut Väinämöinen lähtee kotikonnuiltaan, kun puolukasta raskaaksi tulleen Marjatan poikalapsi kruunataan Karjalan kuninkaaksi, näin vertautuen kristinuskoon. Väinämöinen jättää lähtiessään kanteleensa, mutta lupaa, että vielä tulee aika, kun hän tulee takaisin.

Olisiko nyt Väinämöisen paluun aika koittanut?

Illustrations by Karoliina Iivonen